Kun kirjoitan someen aistiesteettömyydestä, saan toistuvasti viestejä ja kommentteja siitä, kuinka tätä ymmärrystä tarvittaisiin lisää kouluihin ja päiväkoteihin. Viimeksi viime viikolla eräs kommentoi LinkedIn julkaisuuni näin:

“Voi kun tätä kaikkea ymmärrystä saataisiin myös lasten työympäristöihin, eli kouluihin ja päiväkoteihin ❤️🙏”

Ja eräs toinen kommentoi aiemmin näin:

“Ympäristö kuormittaa meitä ihan kaikkia. Mietin usein näitä asioita mun työssä koulumaailmassa lasten ja ihan kaikkien koulussa työskentelevien kannalta. Siellä on huutava tarve kuormitusta vähentävistä tiloista tai ylipäänsä tiloista, jotka kuormittaisivat mahdollisimman vähän.”

Nää kommentit ei yllätä mua yhtään.

Tietenkin aistiesteettömyyttä tarvitaan kouluihin ja päiväkoteihin. Jos jossain ympäristössä ihmisen, yhteisön, tilan, toimintakulttuurin, oppimisen, työn tekemisen ja yhteiskunnan tulevaisuuden kysymykset osuvat samaan arkeen joka päivä, niin just siellä.

Kouluissa ja päiväkodeissa ei ole kyse pelkästään siitä, että viihtyykö joku tilassa tai onko ympäristö mukava. Kyse on siitä, millaisissa olosuhteissa lapset ja nuoret oppivat, kasvavat, palautuvat, keskittyvät, osallistuvat, säätelevät omaa oloaan ja rakentavat käsitystä itsestään suhteessa ympäröivään maailmaan.

Ja samaan aikaan kyse on tietenkin myös niistä aikuisista, jotka työskentelevät näissä ympäristöissä joka päivä. Opettajista, ohjaajista, varhaiskasvatuksen henkilöstöstä, opiskeluhuollosta, esihenkilöistä ja kaikista niistä ammattilaisista, joiden täytyy jaksaa kannatella arkea, tukea lapsia ja nuoria, kohdata perheitä, tehdä yhteistyötä, sietää keskeneräisyyttä ja ratkaista jatkuvasti tilanteita, joissa kuormitus on jo valmiiksi korkealla.

Huoleni tässä aiheessa on kaksitasoinen.

Ensimmäinen taso on yksilön kokema pahoinvointi. Se, että lapsi, nuori tai aikuinen kuormittuu ympäristössä, joka ei tue hänen hermostoaan, keskittymistään, palautumistaan tai osallisuuttaan. Tämä olisi jo yksinään riittävä syy pysähtyä.

Toinen taso on yhteiskunnallinen. Jos kouluista tulee jatkuvasti ulos lapsia ja nuoria, jotka voivat huonosti, ovat väsyneitä, kuormittuneita, etääntyneitä tai jo valmiiksi uupuneita, kyse ei ole enää vain yksittäisten ihmisten jaksamisesta. Kyse on siitä, millaista tulevaisuutta rakennamme.

Jos lukioikäiset on jo valmiiksi uupuneita, koulupudokkuus kasvaa, häiriökäyttäytyminen lisääntyy, väkivalta kouluissa huolestuttaa ja henkilöstö venyy vuodesta toiseen äärirajoilla, mielestäni meidän ei tule kysyä pelkästään sitä, mikä yksittäisessä nuoressa, kodissa, opettajassa tai koulussa on pielessä. Mielestäni meidän täytyy uskaltaa kysyä, millainen systeemi tuottaa ja vahvistaa tätä pahoinvointia.

Tässä kohtaa keskustelu lähtee herkästi syyllistämisen polulle. Sormi osoittaa huonosti käyttäytyvää nuorta, kotia, kasvatusta, opettajaa, resurssipulaa, kännyköitä, digitaalisuutta, yhteiskunnan muutosta tai milloin mitäkin. Ja varmasti monessa näissä onkin palasia totuutta. Kaikki vaikuttaa yleensä kaikkeen.

Mutta ratkaisun avaimet ei ole koskaan siinä, että kunhan löydetään joku yksittäinen taho, jota voidaan syyttää. Jos jotain pitää katsoa kriittisesti, katsoisin systeemiä. Sitä yhteistä ja kollektiivisesti – tiedostamatta tai tietoisesti – muotoiltua arkea, jossa lapset, nuoret ja aikuiset yrittävät toimia joka päivä.

Ja jos systeemi on ihmisten rakentama, sitä voidaan myös muuttaa.

Tää on mun mielestä olennainen kohta. Systeemi ei ole mikään mystinen, muuttumaton luonnonvoima. Tässä viitekehyksessä systeemi rakentuu tiloista, käytännöistä, aikatauluista, vuorovaikutuksesta, päätöksistä, arvoista, tahtotilasta, resursseista, johtamisesta, kirjoitetuista ja kirjoittamattomista säännöistä, odotuksista, oletuksista ja siitä, mitä pidämme “normaalina”.

Siksi sitä voidaan myös tarkastella, purkaa, suunnitella ja rakentaa uudelleen.

Enkä tarkoita pelkästään sitä, että järjestetään lisää koulutuksia ja jatketaan sitten totuttuun tapaan. Koulutukset on totta kai tärkeitä, mutta ymmärrys ei yksin muuta arkea, jos se ei koskaan muutu teoiksi, rakenteiksi ja yhteisiksi käytännöiksi.

Tarvitaan konkretiaa.

Koulumaailmassa se voisi yksittäisenä esimerkkinä tarkoittaa kouluihin ja päiväkoteihin suunniteltuja lapsille ja aikuisille palautumiseen tarkoitettuja tiloja. Ei välttämättä mitään suurta ja ihmeellistä, vaan vaikka pieni, muutaman neliön kokoinen rauhoittumisen tila, joka on suunniteltu niin, että sinne voi hetkeksi mennä laskemaan päivän aikana kasaantunutta kuormitusta. Tärkeää ei ole myöskään pelkästään itse tila, vaan myös sen käyttöön liittyvät selkeät sopimukset. Kuka sitä käyttää, milloin sitä käytetään, mihin tarkoitukseen sitä käytetään ja milloin sitä ei käytetä.

Se voi tarkoittaa esimerkiksi myös yhteisiä sopimuksia siitä, miten koulun tai päiväkodin arjessa vähennetään turhaa kuormitusta. Ei niin, että yksittäinen opettaja yrittää omassa luokassaan keksiä kaikki ratkaisut yksin, yksittäinen lapsi yrittää sopeutua lisää ja yksittäinen vanhempi yrittää paikata kotona sitä kuormitusta, joka lapsella on päivän aikana ehtinyt kasautua.

Vaan siten, että koko yhteisö tunnistaa: tämä vaikuttaa meihin kaikkiin. Lapsiin. Nuoriin. Aikuisiin. Perheisiin. Työntekijöihin. Johtoon. Koko yhteisöön.

Ja jos tämä vaikuttaa meihin kaikkiin, meidän täytyy myös rakentaa ratkaisuja yhdessä.

Me ollaan kaikki ikään kuin samassa vuotavassa veneessä keskellä järveä. Tulppa on rikki ja vettä tulee sisään, ja jotta ei upottaisi koko veneen kanssa, me äyskäröidään vettä pois minkä ehditään. Äyskäröinti voi hetkellisesti auttaa ja antaa tunteen siitä, että jotain tehdään. Ollaan tilanteen päällä ja asiaan reagoidaan.

Mutta jos tulppa on rikki ja airotkin puuttuu, homma ei lopu ikinä. Jossain kohtaa on pakko kysyä, kuinka kauan me jaksetaan vain äyskäröidä vettä yli laidan, jos olosuhde ei muutu?

Koulumaailmassa tämä äyskäröinti voi tarkoittaa sitä, että yksittäinen opettaja venyy, yksittäinen lapsi yrittää pahoinvoinnista huolimatta sopeutua, yksittäinen vanhempi paikkaa kotona lapsensa päivän kuormitusta ja yksittäinen ammattilainen tekee parhaansa niillä resursseilla, joita sattuu olemaan käytössä.

Kaikki pyrkii tekemään varmasti parhaansa. Mutta vene vuotaa silti. Turhauttavaa, eikö vain?

Tarvitaan ihmisiä, jotka vie tätä eteenpäin. Ihmisiä, jotka osaavat nähdä kuormituksen juurisyitä, sanoittaa niitä ymmärrettävästi, kerätä havaintoja arjesta, rakentaa yhteistä ymmärrystä ja muuttaa sitä konkreettisiksi käytännöiksi, rakenteiksi ja toimintatavoiksi.

Ratkaisevaa ei ole pelkästään se, että me tiedetään lasten, nuorten ja koulumaailman aikuisten kuormittuvan, vaan se, mitä me tehdään sillä tiedolla. Ja mielestäni tuota dataa meillä on jo yllinkyllin käytössä. Seuraavaksi tarvitaan konkreettisia tekoja ja muutoksia, ja niiden edistämiseen oikeat ihmiset.

Aistiesteettömyys ei ole tässä vain tilakysymys, vaikka fyysisillä ympäristöillä on valtava merkitys. Se on isolta osin myös toimintakulttuurin, johtamisen, yhteisten käytäntöjen, osallisuuden, palautumisen ja kuormituksen vähentämisen kysymys.

Ja jos jonnekin, niin kouluihin ja päiväkoteihin aistiesteettömyyttä tarvitaan. Ei “olisi kiva saada”, vaan “ehdottomasti tarvitaan”, koska tilanne sillä kentällä on kriittinen.

AISTIESTEETÖN-valmennuksessa me tarkastellaan juuri tätä: miten aistiesteettömyyden ymmärrys muuttuu käytännöiksi, rakenteiksi ja toimintatavoiksi erilaisissa ympäristöissä ja organisaatioissa.

Valmennus ei ole vain lisää tietoa aiheesta, vaan ympäristö ja rakenne sille, että osallistuja oppii näkemään, sanoittamaan ja kehittämään aistiesteettömyyttä omassa työssään ja omassa toimintaympäristössään.

Jos tunnistat, että teidän organisaatiossanne ei tarvita enää vain lisää keskustelua kuormituksesta, vaan osaamista viedä ymmärrystä käytäntöön, AISTIESTEETÖN-valmennus voi olla ajankohtainen seuraava askel.

Seuraava valmennus starttaa syyskuussa ja vuoden 2027 kevään valmennuksen ajankohta on myös tiedossa.

Lataa valmennusesite alta ja tutustu valmennuksen toteutukseen. Mikäli herää mitä tahansa kysymyksiä, voit vastata suoraan tähän viestiin tai lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen [email protected].

Seuraavaan kertaan,

Eevi | Sillanrakentaja ihmisten, aistien ja tilojen välillä